Tulipa jännä olo. Mietin ekaa kertaa pitkää aikaa kaikkee mitä tehtii Valtterin kans. Kui puhuttii tulevaisuudesta, maattiin ilman vaatteita peiton alla sohvalla lähekkäi ja kui hyvältä se tuntu ja tutulta. Kui tuttu ja turvalline se aina oli mulle. Pystyin unohtaa kaiken, siis ihan kaiken ikävän sen vieressä. Suunniteltiin yhessä vähä juhannusta ja niitä kauniita kesä-öitä ku ajellaa autolla ympäri kaupunkia hiljasuudessa. Ei hälinää ympärillä, vaan me kaks. Heinäkuussa ois ollu muutama viikko niin, että se ois asunu sillo yksi mummonsa kämpässä ja suunniteltii et muutan sinne sillo siks ajaks. Se oli parasta mitä mulle oli tapahtunu pitkää aikaa. Ja on edellee. Vihaan sitä mun jokasella solulla koska se pysty jättää mut kaiken jälkee, ja samalla rakastan yli kaiken. Tiiän, perseilyä vihata toista koska jätti, mut en voi sille mitää. Se vaa otti ja jätti mut yksin tähä paskan keskelle. Se tiesi et elin elämäni yhtä huonoimmista ajoista. Ja se jätti mut. Yksin.
Mun yks viisas kaveri sano, kun valitin et Valtterin miettimine sattuu saatanasti, että joka kertaa se isku tuntuu vähemmän ja vähemmän, kun aattelee useemmi ja useemmi. Jos välttelee aihetta ja yrittää unohtaa, ei koskaan käsittele asiaa ittensä kanssa, vaan sitten kun asia on käsiteltävä, nii se tuntuu 100 kertaa pahemmalta. Tottahan se on, mut kuinka helppoo on vaa olla sillee et sitä ihmistä ei koskaa ollu olemassa? Elää vaa sillee et ei muista enää sitä. Ja jos meinaa ajatella asiaa, nii keksii jotai muuta tekemistä. Kuinka helppoo se oikeesti on?! Mut väärä ratkasu. Se kostautuu myöhemmin ja tiiän sen. Mut ei se tietämine auta. Oon tehny tyhmiä asioita kun oon ollu heikoimmillani, ja kannan siitä nyt jälkee jota häpeen ja samalla haluisin et joku huomais ja tekis asialle jotai.
Auttakaa nyt joku jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti