I was there when you needed me, but now when i need you, you don't give a shit, so thanks a lot
2/09/2012
Sometimes you can't control it
Kaikki ei näköjää oo mun hallinnassa. Tuntuu et sekoon. Haluisin jotenki vaan pois, kauas pois ettei tarvis enää pyöriä tässä samassa paskassa arjessa, oravanpyörässä, samallaiset viikot ja samat raadot joka päivä ilman päämäärää. En osaa enää välittää ja se pelottaa mua. Muut seurustelee ympärillä onnellisena, ite vaa oon. Mua ei kiinnosta mikään, en pysty välittää kenestäkää nii paljoo et voisin puhua mistä vaa. En pysty luottaa, kaikki on vuorotellen hienolla menestyksellä pettäny mun luottamuksen. Jokanen ihminen on satuttanu.
Miks? Mitä oon tehny et ansaitten tän? Oonko jotenki oikeesti niin paska ihminen et ansaitten näin hirveen olon? Tää olo oikeestaa ei oo se hirvein asia, vaan se, että mikään ei vaan yksinkertasesti tunnu yhtään miltään ja se pelottaa. Pelottaa et huomine on se viimene päivä ku enää jaksan tätä.
Miks? Mitä oon tehny et ansaitten tän? Oonko jotenki oikeesti niin paska ihminen et ansaitten näin hirveen olon? Tää olo oikeestaa ei oo se hirvein asia, vaan se, että mikään ei vaan yksinkertasesti tunnu yhtään miltään ja se pelottaa. Pelottaa et huomine on se viimene päivä ku enää jaksan tätä.
Why it feels so wrong?
Näin tänään taas parhaan kaverin, kutsun sitä nyt vaikka Lauraksi kun en aina jaksa puhua parhaasta kaverista. Tuli kauheen outo olo, kun näin sen vähä alle viikko sitte viimeks, ja se on nähny sen uutta poikaystävää sanotaan nyt vaikka Eetua melkeempä joka päivä.. Muutenkin se puhu Eetusta kokoajan, en tiiä miks se ärsyttää mua niin paljon. On toki hienoo että Laura ei oo enään masentunut vaan onnellinen ja näin. Meillä ei vaan tunnu olevan enään mitään tavallaan yhteistä kun sillä on niiiiin ihanaa ja loisteliasta elämää, ja jos alotan kertoon et vituttaa joku asia niin tulee sellasta että "joo no mulla se asia on kummiski näi ja näi paljon pahemmin". Se hoki mulle koko viime syksyn kun yritin auttaa sitä parhaani mukaan että en voi ymmärtää ja sillä on paljo pahemmin asiat ja miks mää muka ymmärtäisin.. Ei se ikinä pysähtyny hetkeks kuunteleen mua ja mun perusteluja et miks oon niin masentunut.
Ei mulla oikeestaan mikään oo Lauran poikaystävääkään vastaan, se on ihan mukava poika koska tunnen sen jotenkuten. Jotenkin vaan se, että kun näin sen tänään ja Eetu tuli hakeen sen meiltä autollansa niin rupes ärsyttään, koska se ei voinu ees sitä yhtä kokonaista päivää keskittää ajatuksensa tasan ja vaan muhun, vaan piti tekstata sille mun läsnäollessa ja heti ku tilaisuus tuli nii häipyä taas sen mukaan. Joo tiiän sen, että alku on aina tällästä, mut silti se ärsyttää. Kun viimeks virallisesti olin parisuhteessa, niin Laura rupes kauheesti siitä sitte valittaan että en muka enää sitä näkis vaikka se ei pitäny paikkaansa, ja nyt tavallaan ymmärrän sitä. Koska jotenki se, että oon 3 vuotta ollu sen elämässä enemmän tai vähemmän se 1. asia nii nyt kun en enää oo nii tulee vähän semmone hylätty olo.
Rupesin tässä kans miettiin, kun mulla siis on sellanen pieni sitoutumis kammo. Mun yksi ex poikaystävä oli maailman ahdistavin ihminen, ja se sai mut uskoon semmosiin asioihin mitkä sai mut masentuun entistä enemmän. Se istutti mun päähän semmosen ajatuksen, että en tuu ikinä oleen mitään ilman sitä. Että kukaan ei välitä musta paitsi se, ellei joku kuolis mun puolesta. Onneks tajusin ajoissa jättää sen, että en masennu ihan totaalisesti.. Kuitenkin se vaikuttaa mun elämään, koska se sai mut uskoo siihen, että esimerkiks mun about 10 vuotta vanha kaveri nimeltään vaikka Siiri, ei välitä musta ollenkaan. Tai että Laura ei välittäisi. Ja kaikki nää uudet poikaystävät sun muut saa sen ajatuksen oikee räjähtään mun päänsisässä.. Sen takia, en osaa enää ketään päästää niin lähelle, tunne tasolla siis. Se ihminen tiesi musta kaiken, niin kaiken et se ahdisti. Päästin sen niin mun sisään et sillä oli täys vaikutusvalta muhun. Nyt sitten tässä muutamia viikkoja takaperin, olin ihastunut vähän yhteen poikaan, jonka kanssa sitten tuli juttua, mutta lopetin sen heti alkuunsa koska en vaan kestänyt sitä että joku pääsis mun lähelle.
Sitten toisaalta, kun katon Lauran onnee, kaipaan seurustelua tosi paljon. Haluisin sen tunteen kun joku silittää sun hiuksia ja saa sut tuntee ainutlaatuseks. Joku ihminen, joka ei lässytä liikaa vaan pitää kiinnostusta yllä pienellä vaikeesti tavoteltavalla taktiikalla. Ettei se olis ihan iisi nakki, joutuisin vähä arvaileen ja tekeen töitä sen ihmisen eteen. Mut sitten samalla tietäisin kokoajan, et se tykkää musta. En haluu puhua rakastamisesta, en meinaan oo varma että osaanko ees rakastaa ketään rehellisesti. Siis tottakai osaan ystäviä ja perhettä rakastaa koko sydämestäni, mutta sitten se toinen rakkaus mitä tuntee vaan yhtä ihmistä kohtaan. Ehkä se mun ensirakkaus sit vei mun uskon rakkauteen, ehkä sen ihmisen takia oon näin onneton? Kuka tietää, en ainakaan mää.
Joka tapauksessa, tekisin edelleen mitä vaan saadakseni sen ihmisen itelleni. En kai oo vieläkään tajunnu silleen kokonaan, että oikeesti menetin sen. Ei kai sitä koskaan voi tajuta kokonaan..
Ei mulla oikeestaan mikään oo Lauran poikaystävääkään vastaan, se on ihan mukava poika koska tunnen sen jotenkuten. Jotenkin vaan se, että kun näin sen tänään ja Eetu tuli hakeen sen meiltä autollansa niin rupes ärsyttään, koska se ei voinu ees sitä yhtä kokonaista päivää keskittää ajatuksensa tasan ja vaan muhun, vaan piti tekstata sille mun läsnäollessa ja heti ku tilaisuus tuli nii häipyä taas sen mukaan. Joo tiiän sen, että alku on aina tällästä, mut silti se ärsyttää. Kun viimeks virallisesti olin parisuhteessa, niin Laura rupes kauheesti siitä sitte valittaan että en muka enää sitä näkis vaikka se ei pitäny paikkaansa, ja nyt tavallaan ymmärrän sitä. Koska jotenki se, että oon 3 vuotta ollu sen elämässä enemmän tai vähemmän se 1. asia nii nyt kun en enää oo nii tulee vähän semmone hylätty olo.
Rupesin tässä kans miettiin, kun mulla siis on sellanen pieni sitoutumis kammo. Mun yksi ex poikaystävä oli maailman ahdistavin ihminen, ja se sai mut uskoon semmosiin asioihin mitkä sai mut masentuun entistä enemmän. Se istutti mun päähän semmosen ajatuksen, että en tuu ikinä oleen mitään ilman sitä. Että kukaan ei välitä musta paitsi se, ellei joku kuolis mun puolesta. Onneks tajusin ajoissa jättää sen, että en masennu ihan totaalisesti.. Kuitenkin se vaikuttaa mun elämään, koska se sai mut uskoo siihen, että esimerkiks mun about 10 vuotta vanha kaveri nimeltään vaikka Siiri, ei välitä musta ollenkaan. Tai että Laura ei välittäisi. Ja kaikki nää uudet poikaystävät sun muut saa sen ajatuksen oikee räjähtään mun päänsisässä.. Sen takia, en osaa enää ketään päästää niin lähelle, tunne tasolla siis. Se ihminen tiesi musta kaiken, niin kaiken et se ahdisti. Päästin sen niin mun sisään et sillä oli täys vaikutusvalta muhun. Nyt sitten tässä muutamia viikkoja takaperin, olin ihastunut vähän yhteen poikaan, jonka kanssa sitten tuli juttua, mutta lopetin sen heti alkuunsa koska en vaan kestänyt sitä että joku pääsis mun lähelle.
Sitten toisaalta, kun katon Lauran onnee, kaipaan seurustelua tosi paljon. Haluisin sen tunteen kun joku silittää sun hiuksia ja saa sut tuntee ainutlaatuseks. Joku ihminen, joka ei lässytä liikaa vaan pitää kiinnostusta yllä pienellä vaikeesti tavoteltavalla taktiikalla. Ettei se olis ihan iisi nakki, joutuisin vähä arvaileen ja tekeen töitä sen ihmisen eteen. Mut sitten samalla tietäisin kokoajan, et se tykkää musta. En haluu puhua rakastamisesta, en meinaan oo varma että osaanko ees rakastaa ketään rehellisesti. Siis tottakai osaan ystäviä ja perhettä rakastaa koko sydämestäni, mutta sitten se toinen rakkaus mitä tuntee vaan yhtä ihmistä kohtaan. Ehkä se mun ensirakkaus sit vei mun uskon rakkauteen, ehkä sen ihmisen takia oon näin onneton? Kuka tietää, en ainakaan mää.
Joka tapauksessa, tekisin edelleen mitä vaan saadakseni sen ihmisen itelleni. En kai oo vieläkään tajunnu silleen kokonaan, että oikeesti menetin sen. Ei kai sitä koskaan voi tajuta kokonaan..
2/08/2012
Running away from happiness
Oon miettinyt, että mikä siinä on että ihmiset masentuu nii kamalasti? Mikä siinä on, että ei luoteta ihmisiin ja moni ajaa vain omaa etua eikä aidosti tee mitään pelkästään toisen takia? Miksi ihmiset sulkeutuvat eivätkä esim. nuoret pysty meneen koulukuraattorin puheille tai kertoa vanhemmilleen ja hakea heidän kanssaan yhdessä apua? Ajatteleeko kaikki että "ei se vaan voi ymmärtää mua" tai "ei siitä kumminkaan tuu mitään" tai "mitä joku koulukuraattori mistää ymmärtää tai tietää mitää" tms?
Mun kohdalla masennusta ei oikeasti ole millään ihme testeillä todettu, mutta oon netistä lukenut kaikennäköistä ja kuunnellut terveystiedontunneilla, ja on tullut todettua että mulla on aika vahvakin masennus. Oon tosi hyvä peittään sen, kukaan ei oikeasti tajuais mitään jos en ikinä sanois mitään. Oon kai oppinu valehteleen ihan ala-asteelta lähtien että "joo kaikki on hyvin, joo hyvää kuuluu" ja näin. Mua on koulukiusattu ihan ala-asteelta lähtien enemmän tai vähemmän, ja uskon että se on vaikuttanut asiaan paljon. Kiusaustahan on siis niin monta erilaista, ja mun kohdalla se on ehkä enemmän sitä sanallista kiusausta. Tiedän, että jos moni kuulis että pahotan niistä ns. "heitoista" oikeesti mieleni, niin ne sanois vaan että ei sitä tosissaan kannata ottaa, mitä sä nyt hermoot ja älä ny viitti. Mutta oikeesti, jos niitä heittoja on kuullut 3-luokalta lähtien ihan tähän hetkeen asti, niin kyllä se vähän itseluottamukseen kolahtaa, varsinkin kun oon muutenkin heikko ihminen.
Kiusausta on tosiaan erilaista, voi olla fyysistä väkivaltaa, syrjimistä ja sit just sitä pientä vittuilua yms. Ihmiset aina sanoo mulle jos oon vähänkään alottanu että mulla on paha olla koulussa, että "älä ny, sun henkee ei kuitenkaa uhata". Joo, ei ehkä uhata mut jos miettii, että on oikeasti kuunnellu sitä vittuilua about 7 vuotta, ja siinä sen vittuilun yhteydessä sulla menee välit muutamaan todella läheiseen ihmiseen, niin eikö se muka tunnu? Joudut miettimään viis kertaa että mitä laitat päälles ennen kun lähet kouluun, ettei sua katota pitkään. Joudut miettiin viis kertaa että haluatko ees lähtee koko kouluun.
Mulla on tosiaan ollu mun läheisten ystävien kanssa pienestä pitäen erilaisia riitoja. En oo aina sopinu siihen yleiseen muottiin ihan siis sillon ala-asteellakaan, joten mun parhaat ystävät on tavallaan yrittänyt muuttaa mua niitten kaltasikseen. Joo tiiän, että lapsena se ei oo niin iso juttu, mutta oon saanu huomata et kyllä se vaikuttaa mun tän hetkiseen elämään. Mulla oli monia riitoja lapsena mun kavereitten kanssa, joittenka kans olin koulussa, vapaa-ajalla, harrastuksissa ynnämuissa. Olin tavallaan aina se siinä kolmen porukassa, joka jäi ulkopuolelle kun piti tehdä paritöitä. Olin aina se, joka jäi ilman paria jalkapalloharjoitusten syöttöharjottelussa. Ylä-asteelle päästyäni elämä aina vaan koveni, kun isot 9-luokkalaiset aina sorsi pieniä. Seiskaluokalla en joutunu kokeen mitenkään erityisen inhottavaa kohtelua, mutta se paheni..
Tutustuin ylä-asteella mun tän hetkiseen parhaaseen ystävään. Seiskaluokalla me ei oltu vielä niin hirveen hyviä parhaita ystäviä, mutta kavereita oltiin kumminkin. Kasilla me löydettiin tavallaan toisemme, ja meistä tuli kamalia.. Meille tuli tavallaan se "teinivaihe" elämässä, legginssit ja nahkatakit ja toppi perseen päällä ja hirveesti meikkiä. Oltiin ns. samiksia, paita ja peppu, vapaa-ajalla yhessä ja koulussa yhessä ja kaikkialla. Se oli jo entuudestaan tiedetty juttu, että mun parhaalla kaverilla oli huono itseluottamus sen lapsuuden kokemuksien takia yms. Se löysi sitten uuden tavan purkaa pahaa oloo, vittuilemailla muille. Käveltiin käytävällä niin se katsoi jokaista vastaantulijaa ylhäältä alas ja sano "voi vittu kato mitkä housut" tjms. Aluks nauroin vaan mukana että joo niinpä hehe, mut sitte lähin siihe mukaan. Olin aina tosi heikko ja muiden johdateltavissa ja määräiltävänä. Vittuiltiin siis kaikille hyvällä omatunnolla ja saatiin siitä tietynlainen hyvänolontunne itellemme. Mentiin sitten ihan siihen pisteeseen asti, että melkeempä koko koulu vihas meitä, meillä oli paska maine mentiin minne mentiin ja se pilkka rupes osuun meidän omaan nilkkaan. Rupes tuleen yhteishaut, olin luokan huonoin ja paraskaveri loisti yli 8 keskiarvolla. Tajusin, että en mä tuu pääseen mihinkään..
Jouduin sitten samaan kouluun 10-luokalle, missä mun maine oli huono, mua vihattiin ja vihasin muita. Mun asenne oli sinä kesänä tosi huono kun tajusin et joudun kohtaan ihan yksin ne ihmiset ilman mun parasta kaveria. Tiesin et ite omalla asenteella oon sen vihan ansainnu päälleni. Kaduin ja kadun edelleen mun ylä-aste toimintaa, koska se paska mitä sain niiltä ihmisiltä takasi veti mut tosi alas. Oon siis 9 luokan jälkeen yrittäny olla parempi ihminen, ja oon muuttunu siltä ajalta tosi paljon.
Nykyään siis mulla ei oo kamalasti kavereita, tai oikeastaan kavereita on mutta ei ystäviä. Pari läheistä ja hyvää ystävää, ja mua pelottaa vähän että mitä tulee tapahtuun koska oon niin loppu että en jaksa yhtään pitää yhteyttä niihin, ei silleen kyllä mua kiinnostais, mutta en vaan jaksa. Koska mun elämä on lähinnä sitä että meen kouluihin, tuun kotiin, meen reeneihin, tuun kotiin ja teen läksyt ja meen nukkuun. Rakastan mun läheisiä ja esimerkiks ilman mun parasta kaveria en enää olis täälä, mutta oon kai jotenki tullu siihen pisteeseen etten vaan enää pysty mihinkään, kun keskityn pitään itteni hengissä. Oon nyt viimesen vuoden aikana kuunnellu mun ystävien huolia, auttanu niin paljon kun mahdollista ja uhrannui itteni täysin, ja nyt kun ne ite on onnellisia nii romahdan ite sitten ihan kohta. Ja jostain syystä nyt kun paraskaveri rupes seurusteleen, niin koen jotenkin että en enää oo se nro 1 sen elämässä vaan jään tavallaan taakse, mikä ei todellakaa pidä paikkaansa, mutta mua pelottaa se ajatus niin paljon että rupeen kohta uskoon siihe.. Ja aina ku ajattelen sitä mahdollisuutta, ahdistun tosipaljon ja meinaan tulla hulluks..
En nyt enempää tänään kirjottele, pääsin vaan jotenki vauhtiin ja tää tuntuu nii hyvältä kirjottaa vaan ajatuksia tavallaan ei kellekkään.
Mun kohdalla masennusta ei oikeasti ole millään ihme testeillä todettu, mutta oon netistä lukenut kaikennäköistä ja kuunnellut terveystiedontunneilla, ja on tullut todettua että mulla on aika vahvakin masennus. Oon tosi hyvä peittään sen, kukaan ei oikeasti tajuais mitään jos en ikinä sanois mitään. Oon kai oppinu valehteleen ihan ala-asteelta lähtien että "joo kaikki on hyvin, joo hyvää kuuluu" ja näin. Mua on koulukiusattu ihan ala-asteelta lähtien enemmän tai vähemmän, ja uskon että se on vaikuttanut asiaan paljon. Kiusaustahan on siis niin monta erilaista, ja mun kohdalla se on ehkä enemmän sitä sanallista kiusausta. Tiedän, että jos moni kuulis että pahotan niistä ns. "heitoista" oikeesti mieleni, niin ne sanois vaan että ei sitä tosissaan kannata ottaa, mitä sä nyt hermoot ja älä ny viitti. Mutta oikeesti, jos niitä heittoja on kuullut 3-luokalta lähtien ihan tähän hetkeen asti, niin kyllä se vähän itseluottamukseen kolahtaa, varsinkin kun oon muutenkin heikko ihminen.
Kiusausta on tosiaan erilaista, voi olla fyysistä väkivaltaa, syrjimistä ja sit just sitä pientä vittuilua yms. Ihmiset aina sanoo mulle jos oon vähänkään alottanu että mulla on paha olla koulussa, että "älä ny, sun henkee ei kuitenkaa uhata". Joo, ei ehkä uhata mut jos miettii, että on oikeasti kuunnellu sitä vittuilua about 7 vuotta, ja siinä sen vittuilun yhteydessä sulla menee välit muutamaan todella läheiseen ihmiseen, niin eikö se muka tunnu? Joudut miettimään viis kertaa että mitä laitat päälles ennen kun lähet kouluun, ettei sua katota pitkään. Joudut miettiin viis kertaa että haluatko ees lähtee koko kouluun.
Mulla on tosiaan ollu mun läheisten ystävien kanssa pienestä pitäen erilaisia riitoja. En oo aina sopinu siihen yleiseen muottiin ihan siis sillon ala-asteellakaan, joten mun parhaat ystävät on tavallaan yrittänyt muuttaa mua niitten kaltasikseen. Joo tiiän, että lapsena se ei oo niin iso juttu, mutta oon saanu huomata et kyllä se vaikuttaa mun tän hetkiseen elämään. Mulla oli monia riitoja lapsena mun kavereitten kanssa, joittenka kans olin koulussa, vapaa-ajalla, harrastuksissa ynnämuissa. Olin tavallaan aina se siinä kolmen porukassa, joka jäi ulkopuolelle kun piti tehdä paritöitä. Olin aina se, joka jäi ilman paria jalkapalloharjoitusten syöttöharjottelussa. Ylä-asteelle päästyäni elämä aina vaan koveni, kun isot 9-luokkalaiset aina sorsi pieniä. Seiskaluokalla en joutunu kokeen mitenkään erityisen inhottavaa kohtelua, mutta se paheni..
Tutustuin ylä-asteella mun tän hetkiseen parhaaseen ystävään. Seiskaluokalla me ei oltu vielä niin hirveen hyviä parhaita ystäviä, mutta kavereita oltiin kumminkin. Kasilla me löydettiin tavallaan toisemme, ja meistä tuli kamalia.. Meille tuli tavallaan se "teinivaihe" elämässä, legginssit ja nahkatakit ja toppi perseen päällä ja hirveesti meikkiä. Oltiin ns. samiksia, paita ja peppu, vapaa-ajalla yhessä ja koulussa yhessä ja kaikkialla. Se oli jo entuudestaan tiedetty juttu, että mun parhaalla kaverilla oli huono itseluottamus sen lapsuuden kokemuksien takia yms. Se löysi sitten uuden tavan purkaa pahaa oloo, vittuilemailla muille. Käveltiin käytävällä niin se katsoi jokaista vastaantulijaa ylhäältä alas ja sano "voi vittu kato mitkä housut" tjms. Aluks nauroin vaan mukana että joo niinpä hehe, mut sitte lähin siihe mukaan. Olin aina tosi heikko ja muiden johdateltavissa ja määräiltävänä. Vittuiltiin siis kaikille hyvällä omatunnolla ja saatiin siitä tietynlainen hyvänolontunne itellemme. Mentiin sitten ihan siihen pisteeseen asti, että melkeempä koko koulu vihas meitä, meillä oli paska maine mentiin minne mentiin ja se pilkka rupes osuun meidän omaan nilkkaan. Rupes tuleen yhteishaut, olin luokan huonoin ja paraskaveri loisti yli 8 keskiarvolla. Tajusin, että en mä tuu pääseen mihinkään..
Jouduin sitten samaan kouluun 10-luokalle, missä mun maine oli huono, mua vihattiin ja vihasin muita. Mun asenne oli sinä kesänä tosi huono kun tajusin et joudun kohtaan ihan yksin ne ihmiset ilman mun parasta kaveria. Tiesin et ite omalla asenteella oon sen vihan ansainnu päälleni. Kaduin ja kadun edelleen mun ylä-aste toimintaa, koska se paska mitä sain niiltä ihmisiltä takasi veti mut tosi alas. Oon siis 9 luokan jälkeen yrittäny olla parempi ihminen, ja oon muuttunu siltä ajalta tosi paljon.
Nykyään siis mulla ei oo kamalasti kavereita, tai oikeastaan kavereita on mutta ei ystäviä. Pari läheistä ja hyvää ystävää, ja mua pelottaa vähän että mitä tulee tapahtuun koska oon niin loppu että en jaksa yhtään pitää yhteyttä niihin, ei silleen kyllä mua kiinnostais, mutta en vaan jaksa. Koska mun elämä on lähinnä sitä että meen kouluihin, tuun kotiin, meen reeneihin, tuun kotiin ja teen läksyt ja meen nukkuun. Rakastan mun läheisiä ja esimerkiks ilman mun parasta kaveria en enää olis täälä, mutta oon kai jotenki tullu siihen pisteeseen etten vaan enää pysty mihinkään, kun keskityn pitään itteni hengissä. Oon nyt viimesen vuoden aikana kuunnellu mun ystävien huolia, auttanu niin paljon kun mahdollista ja uhrannui itteni täysin, ja nyt kun ne ite on onnellisia nii romahdan ite sitten ihan kohta. Ja jostain syystä nyt kun paraskaveri rupes seurusteleen, niin koen jotenkin että en enää oo se nro 1 sen elämässä vaan jään tavallaan taakse, mikä ei todellakaa pidä paikkaansa, mutta mua pelottaa se ajatus niin paljon että rupeen kohta uskoon siihe.. Ja aina ku ajattelen sitä mahdollisuutta, ahdistun tosipaljon ja meinaan tulla hulluks..
En nyt enempää tänään kirjottele, pääsin vaan jotenki vauhtiin ja tää tuntuu nii hyvältä kirjottaa vaan ajatuksia tavallaan ei kellekkään.
alotuspostaus
Mun tarkotuksena on tässä blogissa kirjoitella sillon tällön ja kun siltä tuntuu ja haluun päästä purkaan tunteet johonkin. En mitään esittelyä itestäni tähän tee koska tosiaan haluan pysyä anonyyminä tietyistä syistä. En siis todellakaan hae tähän mitään miljoonaa lukijaa, blogi vaan tuntuu olevan ainoa paikka missä voin kirjoittaa mitä ikinä haluan eikä kukaan tuu arvosteleen.
Sen verran voin ittestäni kertoo että oon tosiaan 16-vuotias, ihan kaikenpuolin tavallinen tyttö jolla sattuu oleen suoraan sanottuna helvetin vaikee elämä ja tosi masentunut olo pienistä asioista, joista haluun siis purkautua välillä tänne koska muualla en sitä voi tehdä. Kuvia tuun käyttään vaan weheartit.com sivulta, koska sielä on niin hyviä kuvia jotka välillä kertoo mun tuntemuksista niin hyvin.
Sen verran voin ittestäni kertoo että oon tosiaan 16-vuotias, ihan kaikenpuolin tavallinen tyttö jolla sattuu oleen suoraan sanottuna helvetin vaikee elämä ja tosi masentunut olo pienistä asioista, joista haluun siis purkautua välillä tänne koska muualla en sitä voi tehdä. Kuvia tuun käyttään vaan weheartit.com sivulta, koska sielä on niin hyviä kuvia jotka välillä kertoo mun tuntemuksista niin hyvin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)