Why it feels so wrong?

Näin tänään taas parhaan kaverin, kutsun sitä nyt vaikka Lauraksi kun en aina jaksa puhua parhaasta kaverista. Tuli kauheen outo olo, kun näin sen vähä alle viikko sitte viimeks, ja se on nähny sen uutta poikaystävää sanotaan nyt vaikka Eetua melkeempä joka päivä.. Muutenkin se puhu Eetusta kokoajan, en tiiä miks se ärsyttää mua niin paljon. On toki hienoo että Laura ei oo enään masentunut vaan onnellinen ja näin. Meillä ei vaan tunnu olevan enään mitään tavallaan yhteistä kun sillä on niiiiin ihanaa ja loisteliasta elämää, ja jos alotan kertoon et vituttaa joku asia niin tulee sellasta että "joo no mulla se asia on kummiski näi ja näi paljon pahemmin". Se hoki mulle koko viime syksyn kun yritin auttaa sitä parhaani mukaan että en voi ymmärtää ja sillä on paljo pahemmin asiat ja miks mää muka ymmärtäisin.. Ei se ikinä pysähtyny hetkeks kuunteleen mua ja mun perusteluja et miks oon niin masentunut.

Ei mulla oikeestaan mikään oo Lauran poikaystävääkään vastaan, se on ihan mukava poika koska tunnen sen jotenkuten. Jotenkin vaan se, että kun näin sen tänään ja Eetu tuli hakeen sen meiltä autollansa niin rupes ärsyttään, koska se ei voinu ees sitä yhtä kokonaista päivää keskittää ajatuksensa tasan ja vaan muhun, vaan piti tekstata sille mun läsnäollessa ja heti ku tilaisuus tuli nii häipyä taas sen mukaan. Joo tiiän sen, että alku on aina tällästä, mut silti se ärsyttää. Kun viimeks virallisesti olin parisuhteessa, niin Laura rupes kauheesti siitä sitte valittaan että en muka enää sitä näkis vaikka se ei pitäny paikkaansa, ja nyt tavallaan ymmärrän sitä. Koska jotenki se, että oon 3 vuotta ollu sen elämässä enemmän tai vähemmän se 1. asia nii nyt kun en enää oo nii tulee vähän semmone hylätty olo.

Rupesin tässä kans miettiin, kun mulla siis on sellanen pieni sitoutumis kammo. Mun yksi ex poikaystävä oli maailman ahdistavin ihminen, ja se sai mut uskoon semmosiin asioihin mitkä sai mut masentuun entistä enemmän. Se istutti mun päähän semmosen ajatuksen, että en tuu ikinä oleen mitään ilman sitä. Että kukaan ei välitä musta paitsi se, ellei joku kuolis mun puolesta. Onneks tajusin ajoissa jättää sen, että en masennu ihan totaalisesti.. Kuitenkin se vaikuttaa mun elämään, koska se sai mut uskoo siihen, että esimerkiks mun about 10 vuotta vanha kaveri nimeltään vaikka Siiri, ei välitä musta ollenkaan. Tai että Laura ei välittäisi. Ja kaikki nää uudet poikaystävät sun muut saa sen ajatuksen oikee räjähtään mun päänsisässä.. Sen takia, en osaa enää ketään päästää niin lähelle, tunne tasolla siis. Se ihminen tiesi musta kaiken, niin kaiken et se ahdisti. Päästin sen niin mun sisään et sillä oli täys vaikutusvalta muhun. Nyt sitten tässä muutamia viikkoja takaperin, olin ihastunut vähän yhteen poikaan, jonka kanssa sitten tuli juttua, mutta lopetin sen heti alkuunsa koska en vaan kestänyt sitä että joku pääsis mun lähelle.

Sitten toisaalta, kun katon Lauran onnee, kaipaan seurustelua tosi paljon. Haluisin sen tunteen kun joku silittää sun hiuksia ja saa sut tuntee ainutlaatuseks. Joku ihminen, joka ei lässytä liikaa vaan pitää kiinnostusta yllä pienellä vaikeesti tavoteltavalla taktiikalla. Ettei se olis ihan iisi nakki, joutuisin vähä arvaileen ja tekeen töitä sen ihmisen eteen. Mut sitten samalla tietäisin kokoajan, et se tykkää musta. En haluu puhua rakastamisesta, en meinaan oo varma että osaanko ees rakastaa ketään rehellisesti. Siis tottakai osaan ystäviä ja perhettä rakastaa koko sydämestäni, mutta sitten se toinen rakkaus mitä tuntee vaan yhtä ihmistä kohtaan. Ehkä se mun ensirakkaus sit vei mun uskon rakkauteen, ehkä sen ihmisen takia oon näin onneton? Kuka tietää, en ainakaan mää.

Joka tapauksessa, tekisin edelleen mitä vaan saadakseni sen ihmisen itelleni. En kai oo vieläkään tajunnu silleen kokonaan, että oikeesti menetin sen. Ei kai sitä koskaan voi tajuta kokonaan..