Oon miettinyt, että mikä siinä on että ihmiset masentuu nii kamalasti? Mikä siinä on, että ei luoteta ihmisiin ja moni ajaa vain omaa etua eikä aidosti tee mitään pelkästään toisen takia? Miksi ihmiset sulkeutuvat eivätkä esim. nuoret pysty meneen koulukuraattorin puheille tai kertoa vanhemmilleen ja hakea heidän kanssaan yhdessä apua? Ajatteleeko kaikki että "ei se vaan voi ymmärtää mua" tai "ei siitä kumminkaan tuu mitään" tai "mitä joku koulukuraattori mistää ymmärtää tai tietää mitää" tms?
Mun kohdalla masennusta ei oikeasti ole millään ihme testeillä todettu, mutta oon netistä lukenut kaikennäköistä ja kuunnellut terveystiedontunneilla, ja on tullut todettua että mulla on aika vahvakin masennus. Oon tosi hyvä peittään sen, kukaan ei oikeasti tajuais mitään jos en ikinä sanois mitään. Oon kai oppinu valehteleen ihan ala-asteelta lähtien että "joo kaikki on hyvin, joo hyvää kuuluu" ja näin. Mua on koulukiusattu ihan ala-asteelta lähtien enemmän tai vähemmän, ja uskon että se on vaikuttanut asiaan paljon. Kiusaustahan on siis niin monta erilaista, ja mun kohdalla se on ehkä enemmän sitä sanallista kiusausta. Tiedän, että jos moni kuulis että pahotan niistä ns. "heitoista" oikeesti mieleni, niin ne sanois vaan että ei sitä tosissaan kannata ottaa, mitä sä nyt hermoot ja älä ny viitti. Mutta oikeesti, jos niitä heittoja on kuullut 3-luokalta lähtien ihan tähän hetkeen asti, niin kyllä se vähän itseluottamukseen kolahtaa, varsinkin kun oon muutenkin heikko ihminen.
Kiusausta on tosiaan erilaista, voi olla fyysistä väkivaltaa, syrjimistä ja sit just sitä pientä vittuilua yms. Ihmiset aina sanoo mulle jos oon vähänkään alottanu että mulla on paha olla koulussa, että "älä ny, sun henkee ei kuitenkaa uhata". Joo, ei ehkä uhata mut jos miettii, että on oikeasti kuunnellu sitä vittuilua about 7 vuotta, ja siinä sen vittuilun yhteydessä sulla menee välit muutamaan todella läheiseen ihmiseen, niin eikö se muka tunnu? Joudut miettimään viis kertaa että mitä laitat päälles ennen kun lähet kouluun, ettei sua katota pitkään. Joudut miettiin viis kertaa että haluatko ees lähtee koko kouluun.
Mulla on tosiaan ollu mun läheisten ystävien kanssa pienestä pitäen erilaisia riitoja. En oo aina sopinu siihen yleiseen muottiin ihan siis sillon ala-asteellakaan, joten mun parhaat ystävät on tavallaan yrittänyt muuttaa mua niitten kaltasikseen. Joo tiiän, että lapsena se ei oo niin iso juttu, mutta oon saanu huomata et kyllä se vaikuttaa mun tän hetkiseen elämään. Mulla oli monia riitoja lapsena mun kavereitten kanssa, joittenka kans olin koulussa, vapaa-ajalla, harrastuksissa ynnämuissa. Olin tavallaan aina se siinä kolmen porukassa, joka jäi ulkopuolelle kun piti tehdä paritöitä. Olin aina se, joka jäi ilman paria jalkapalloharjoitusten syöttöharjottelussa. Ylä-asteelle päästyäni elämä aina vaan koveni, kun isot 9-luokkalaiset aina sorsi pieniä. Seiskaluokalla en joutunu kokeen mitenkään erityisen inhottavaa kohtelua, mutta se paheni..
Tutustuin ylä-asteella mun tän hetkiseen parhaaseen ystävään. Seiskaluokalla me ei oltu vielä niin hirveen hyviä parhaita ystäviä, mutta kavereita oltiin kumminkin. Kasilla me löydettiin tavallaan toisemme, ja meistä tuli kamalia.. Meille tuli tavallaan se "teinivaihe" elämässä, legginssit ja nahkatakit ja toppi perseen päällä ja hirveesti meikkiä. Oltiin ns. samiksia, paita ja peppu, vapaa-ajalla yhessä ja koulussa yhessä ja kaikkialla. Se oli jo entuudestaan tiedetty juttu, että mun parhaalla kaverilla oli huono itseluottamus sen lapsuuden kokemuksien takia yms. Se löysi sitten uuden tavan purkaa pahaa oloo, vittuilemailla muille. Käveltiin käytävällä niin se katsoi jokaista vastaantulijaa ylhäältä alas ja sano "voi vittu kato mitkä housut" tjms. Aluks nauroin vaan mukana että joo niinpä hehe, mut sitte lähin siihe mukaan. Olin aina tosi heikko ja muiden johdateltavissa ja määräiltävänä. Vittuiltiin siis kaikille hyvällä omatunnolla ja saatiin siitä tietynlainen hyvänolontunne itellemme. Mentiin sitten ihan siihen pisteeseen asti, että melkeempä koko koulu vihas meitä, meillä oli paska maine mentiin minne mentiin ja se pilkka rupes osuun meidän omaan nilkkaan. Rupes tuleen yhteishaut, olin luokan huonoin ja paraskaveri loisti yli 8 keskiarvolla. Tajusin, että en mä tuu pääseen mihinkään..
Jouduin sitten samaan kouluun 10-luokalle, missä mun maine oli huono, mua vihattiin ja vihasin muita. Mun asenne oli sinä kesänä tosi huono kun tajusin et joudun kohtaan ihan yksin ne ihmiset ilman mun parasta kaveria. Tiesin et ite omalla asenteella oon sen vihan ansainnu päälleni. Kaduin ja kadun edelleen mun ylä-aste toimintaa, koska se paska mitä sain niiltä ihmisiltä takasi veti mut tosi alas. Oon siis 9 luokan jälkeen yrittäny olla parempi ihminen, ja oon muuttunu siltä ajalta tosi paljon.
Nykyään siis mulla ei oo kamalasti kavereita, tai oikeastaan kavereita on mutta ei ystäviä. Pari läheistä ja hyvää ystävää, ja mua pelottaa vähän että mitä tulee tapahtuun koska oon niin loppu että en jaksa yhtään pitää yhteyttä niihin, ei silleen kyllä mua kiinnostais, mutta en vaan jaksa. Koska mun elämä on lähinnä sitä että meen kouluihin, tuun kotiin, meen reeneihin, tuun kotiin ja teen läksyt ja meen nukkuun. Rakastan mun läheisiä ja esimerkiks ilman mun parasta kaveria en enää olis täälä, mutta oon kai jotenki tullu siihen pisteeseen etten vaan enää pysty mihinkään, kun keskityn pitään itteni hengissä. Oon nyt viimesen vuoden aikana kuunnellu mun ystävien huolia, auttanu niin paljon kun mahdollista ja uhrannui itteni täysin, ja nyt kun ne ite on onnellisia nii romahdan ite sitten ihan kohta. Ja jostain syystä nyt kun paraskaveri rupes seurusteleen, niin koen jotenkin että en enää oo se nro 1 sen elämässä vaan jään tavallaan taakse, mikä ei todellakaa pidä paikkaansa, mutta mua pelottaa se ajatus niin paljon että rupeen kohta uskoon siihe.. Ja aina ku ajattelen sitä mahdollisuutta, ahdistun tosipaljon ja meinaan tulla hulluks..
En nyt enempää tänään kirjottele, pääsin vaan jotenki vauhtiin ja tää tuntuu nii hyvältä kirjottaa vaan ajatuksia tavallaan ei kellekkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti