so it feels good at first

Eilen tuli hassu olo.. Tässä on nyt ollu pientä kriisintynkää Valtterin kanssa ja on tullu riideltyä aika paljon, ja olin eilis iltaa asti jotenki jo kerenny tottuu ajatuksee et se ei enää laita viestiä, ja että tää ei välttämättä selviä tästä.. Sitä enne olin iha romuna, itkin vähä väliä ja ajattelin et miten jaksan taas. No, Laura sai mut uskoo ja otin sitten sellasen asenteen et se asia selviää jos se on tarkotettu selviään. Jos meitä ei oo tarkotettu tähä nii en voi vastaa laittaa. No, eilen sitten lueskelin enkun sanoja kaikessa rauhassa, okei vitutuksen kanssa mut kumminkin, kunnes yhtäkkiä kännykkä tärisee. Aattelin eka et no kukas sielä nyt, pari perustekstaajaa tuli mielee mut sit ku avasin sen viestin ja huomasin et se oli Valtterilta..tajusin taas et miks rakastankaan sitä ihmistä. Seuraavassa sen viestissä se sano että sillä on ikävä. Tuntu ku uudestisyntyneeltä ja rupesin vaa kelaa päässä kaikkee mitä ollaa tehty yhessä ja mitä se on sanonu mulle. Sillon tajusin, että ei helvetti en kyllä päästä tästä ihmisestä irti. Tyydyn ehkä liian vähään, mut siinä on se joku, meinaan se että se rakastaa mua ja mää rakastan sitä.

Muutenkin, kun mietin että mistä meidän riidat on tullu, niin ei niissä oo mitää järkee ollu. Tai siis joo, oon kyllä valittanu sille itseasiassa ihan aiheesta, mutta ne ei oo mikään syy erota. Koska joillain oikeesti on hyviä syitä lopettaa suhde, ja käsitin et tää ei todellakaan oo sellanen. Me sovitaan muuten niin hyvin yhteen, nää sen ns. huonot puolet tuli vaan aika yllättäen esiin. Jos se rakastaa mua niinkun se sanoo, kaikki on hyvin. Muuta en pyydä. Joskus vaan sattuu käymään niin, että kun ensin saa kaiken, ja on vielä sen kaiken huumassa, ja sit kun se ei enää oo niin iso ja hieno juttu, niin tulee valitettua kauheesti ja vikistyä siitä et toine on kamala, muistamatta sen toisen hyviä puolia. Sanoin sille tossa lauantaina aika pahastikkin.. "Kaikki missä ihastuin suhu sillo on hävinny ihan kokonaa".. Nään sen nyt torstaina ja pyydän tätä varmaan ihan ensimmäisenä anteeks. Koska toi ei todellakaan oo totta, oon vaan niin impulsiivinen kun riitelen.

Tosiaan, kun eilen rupesin miettiin mitä kaikkee hyvää meillä on ollu.. nii, kyllä se hymy levis surkeesta tilanteesta huolimatta huulille. Jotenki kaikki siinä ihmisessä natsaa, haluun päästä sen viereen kokoajan ja nukahtaa sen viereen. Rakastan sitä, oikeesti.

a whole new world

Nyt tekee ihan helvetisti mieli avautua.

En tiiä oonko rakastunu. Rupesin tänää miettiin, että mistä tykkään poikaystävässä, sanotaan nyt vaikka Valtterissa. Aina ku meen sinne sen luo, nii aika juoksee ja sit mun pitää lähtee, mut sit ku en oo sielä vaa kotona tai koulussa tai Lauran kanssa, nii aika matelee. Sit ku meen sinne, ja nään sen, mun kehon läpäsee semmone lämmin tunne, joka saa mut hehkuu. Se rupee korjaan sen jotai bassojuttua, ja säätää jotai miljoonia johtoja joista en ymmärrä mitää, ja ku katon sen touhuja nii mua hymyilyttää. Se on välillä niin ärsyttävän itsevarma ku se tietää mistä tykkään ja kuinka paljo tykkään siitä, se hymyilyttää. Sillä on ärsyttävä tapa juomisee ja tupakoimisee, joudun hermoileen et mitä tapahtuu, ja se tuo siihe jotain vikaa, tykkään siitä. Se on putkiaivo eikä ymmärrä aina ku yritän sanoo jotain. Ku sanoin että tarviin sitä liikaa, vastaus oli "okei? en tajunnu".
Ku pääsen sen viereen, en haluu siitä koskaan pois. Meillä menee monta tuntia vaa siinä et maataan vierekkäi ja tunnustellaa toisiamme, ja sitte halutaan toisemme. Sen kanssa on parasta maata ilman vaatteita peiton alla ja sulkee silmät ja puhua unelmista. Sen kanssa on parasta suunnitella juhannusta, kesää, kaikkee yhteistä. Se nosti mut kolmannella kerralla ku nähtii nii syliin, ja sano että näin mää kannan sut sitte häiden jälkee kynnyksen yli, enkä pitäny sitä tyhmänä enkä ahdistunu ollenkaa. Se ei tajua laittaa mulle viestiä joka päivä eikä me ees jutella joka päivä, joka kieltämättä tuntuu vähän paskalta välillä, mut tiiän et se ei katoo mihinkään, se on vaan mies.
Se on helvetin hyvä sängyssä, ja se tekee itestään haluttavan ja se saa mulle semmosen olon että oon haluttava. Kun se ehdottaa, että meen kattoon sen isää joskus n. 3,5h junamatkan päähän toiseen kaupunkiin, mulle tulee vakaa ja varma olo. Se haluaa et nään ja tutustun sen porukoihin. Se ei häpee mua. Oon pari kertaa epäilly sen rehellisyyttä parissa asiassa, kunnes oon saanu pyytämättä tiettyjä todisteita asioista, niin ettei tarvii epäillä. Se asuu mummollansa, joka lähtee kesällä kuukaudeks toiseen kaupunkiin, ja kun se alotti lauseensa "Siis sillonku mummo lähtee sinne helsinkiin niin...." nii luulin et se lause jatkuis "mää ryyppään niin helvetisti" mut se jatkukin "sää niin muutat tänne sillon!". Epäilen sitä kokoajan ja kaiken aikaa turhasta, vaikkei tarttis, mut rupeen pikkuhiljaa uskoon siihen. Jep, taidan rakastaa sitä, ja kyllä, jo kuukauden tapailun jälkeen.

What I'm supposed to do when the best part of me was always you?

Kauheeta oikeesti, mite voi tuntee nii ristiriitasesti. Oon löytäny mun ihmisen, joka on mulle täydelline, ehkä jopa liian täydelline.. Aina ku en oo sen seurassa, vatsaan sattuu ja hengitys vaikeutuu. Elän jotai puoli elämää sillonku en nää sitä. Sitte kun nään sen, niin aika juoksee maailmanennätyksiä ja sit pitää taas lähtee.. Miks? Siis voisin melkein jopa sanoo et rakastan sitä. Viikonloppuna meinasin pilata kaiken mun epäluuloilla. Riideltii ekaa kertaa ja se jopa kysy, että pitäiskö lopettaa.. Kun se sano sen, en meinannu saada happee. Tää on ihan sairasta, mite oon yhtäkkiä näin kauheen omistushalunen ja haluun vaan sen enkä haluu et kukaa muu on sen kanssa.. Sairasta! Nytki ahdistaa aivan saatanan paljon enkä tiiä mite kestän keskiviikkoon, saati sitte pääsiäislomaa ku joudun oleen mökillä to-ma.. Toisaalta pelkään et se löytää jonku varmemman ja paremman ihmisen jostai nurkan takaa, mut sit pelkään sitä et näillä peloilla ajan sen kauas pois. Vitun pelot, miksen voi olla rauhassa onnelline?! Oon koko pienen ikäni halveksinu ihmisiä, jotka hylkää kaiken muun sen jälkeen, kun on ruvennu seurusteleen, ja nyt oon ite siihen valmis vaikka heti, jossei parhaan kaverin masennus estäis mua. En kestäis jättää sitä yksin, en haluu et se on yksin. Ja sitte samaan aikaan ku oon sen kanssa nii haluisin vaan tän yhen ihmisen viereen.. Tunnen itteni ihan totaaliseks mulkuks, koska tää on niin vastaan kaikkee mitä oon aina ajatellu! Mun ensimmäine elämän perjaate on se, että ystävää ei jätetä vaikka mikä ois, mutta nyt ihan rehellisesti jos mun poikaystävä vietäis multa ja jäljelle jäis vaan paras kaveri, niin ei tulis yhtää mitää. En eläis enää ees sitä puolielämää vaan oisin ihan syvällä helvetissä..