What I'm supposed to do when the best part of me was always you?

Kauheeta oikeesti, mite voi tuntee nii ristiriitasesti. Oon löytäny mun ihmisen, joka on mulle täydelline, ehkä jopa liian täydelline.. Aina ku en oo sen seurassa, vatsaan sattuu ja hengitys vaikeutuu. Elän jotai puoli elämää sillonku en nää sitä. Sitte kun nään sen, niin aika juoksee maailmanennätyksiä ja sit pitää taas lähtee.. Miks? Siis voisin melkein jopa sanoo et rakastan sitä. Viikonloppuna meinasin pilata kaiken mun epäluuloilla. Riideltii ekaa kertaa ja se jopa kysy, että pitäiskö lopettaa.. Kun se sano sen, en meinannu saada happee. Tää on ihan sairasta, mite oon yhtäkkiä näin kauheen omistushalunen ja haluun vaan sen enkä haluu et kukaa muu on sen kanssa.. Sairasta! Nytki ahdistaa aivan saatanan paljon enkä tiiä mite kestän keskiviikkoon, saati sitte pääsiäislomaa ku joudun oleen mökillä to-ma.. Toisaalta pelkään et se löytää jonku varmemman ja paremman ihmisen jostai nurkan takaa, mut sit pelkään sitä et näillä peloilla ajan sen kauas pois. Vitun pelot, miksen voi olla rauhassa onnelline?! Oon koko pienen ikäni halveksinu ihmisiä, jotka hylkää kaiken muun sen jälkeen, kun on ruvennu seurusteleen, ja nyt oon ite siihen valmis vaikka heti, jossei parhaan kaverin masennus estäis mua. En kestäis jättää sitä yksin, en haluu et se on yksin. Ja sitte samaan aikaan ku oon sen kanssa nii haluisin vaan tän yhen ihmisen viereen.. Tunnen itteni ihan totaaliseks mulkuks, koska tää on niin vastaan kaikkee mitä oon aina ajatellu! Mun ensimmäine elämän perjaate on se, että ystävää ei jätetä vaikka mikä ois, mutta nyt ihan rehellisesti jos mun poikaystävä vietäis multa ja jäljelle jäis vaan paras kaveri, niin ei tulis yhtää mitää. En eläis enää ees sitä puolielämää vaan oisin ihan syvällä helvetissä..