Just say yes

Tosi outoo.. Ei oo oikeen jaksanu uskoo mihinkää ton viimesimmän eron jälkeen ja on ollu luotto ihmisiin tosi alhaine, mut nyt yhtäkkiä oon taas ihan antautunu. Miten se voi olla, että maailmassa on aina se yks ihmine, joka pystyy yhellä kehulla nostaan sun itseluottamuksen taivaisii, kun jos joku muu sanoo 10 kertaa samat asiat nii se ei tunnu missään? Ja se, että se sanoo vaan sen yhen asian susta nii hyvin, nii rupeet rakenteleen pilvilinnoja ja kuvittelee teidä tulevaisuutta yhessä. Oot aina ollu kiinnostunu siitä henkilöstä mutta et koskaa oo oikeen viittiny tehä asian eteen mitään, koska se tuntuu liian hyvältä ollaksee just sulle, koska sua on aina kohdeltu jollai tapaa huonosti.

Tää ihminen on totaki täydellisempi.. Se on mun mielestä tajuttoman hyvännäkönen ja hyvännäkösiä on tässä iässä vaikee löytää koska kaikki jätkät on niin poikia vielä eikä lähelläkään miestä. Se on niin kiltti ja semmone hurmaava ihminen, ja rakastan sen ilmeitä. Se on samaan aikaan söpö ja komee, ja yhellä hymyllä se saa mun sykkeen nouseen. Oon jopa kuullu ihmisiltä et se on unelma poikaystävä. Siinä on vaan yks huono puoli, sillä on älyttömästi tyttökavereita joita se halailee ja kaikkee kokoajan. Mutta kun sekään ei tunnu miltään ongelmalta nyt nii mitä helvettiä oikeeesti?

Meillä on ollu kohta vuosi sitte yhen illan juttu ja se jäi siihen koska se oli just eronnu, eikä pystyny ottaa ketää sillee lähelle, kuinka täydelliseltä se nytki kuulostaa? Se ei heti rynnänny uutee suhteesee vaa se halus ottaa rauhassa koska se ero sattuu siihen vielä tänäki päivänä.. No, oltiin yks viikonloppu samoissa illanistujaisissa ja sit meidän yhteinen kaveri vihjas mulle että asiat on muuttunu siittä tilanteesta mitä ne oli vuosi sitten. Se että se ei uskaltanu mennä uuteen juttuun, se ois muuttunu nyt. Se ei suostunu sanoon enempää, "saat miettiä sitä pienessä mielessäs" ja hymyili vittumaista hymyä. Täytyy sanoo kyllä että innostuin asiasta mut samalla pelästyin. Koska mun erosta ei oo kauaa aikaa enkä todellakaa tiiä et pystynkö ottaan mitään suuria pettymyksiä just nyt vastaan. Ja jos juttu sen ihmisen kanssa ei toimis niin voin vakuuttaa että se ois helvetin suuri pettymys.

No, eka juttelin sille parina iltana facebookissa iha viattomasti ja aattelin eka et ei paska ei tästä tuu mitää mää luovutan, koska se ei sanonu mitään ihmeellistä mitä se ei jokaselle tytölle vois sanoa. No, sitte puhuin mun yhen poikapuolisen kaverin kanssa ja se sano että pyydä nyt ihmeessä sitä kahville, jos se tulee nii voin ehkä saada jotai älyttömän hyvää aikaseks tai sitte jossei se tuukkaan, niin mitä menetän? Oon ehkä vähän aikaa häpeilevä ja nolostunu mut se menee ohi. En ois maailman eka ihminen joka sais pakit. No, näillä perusteilla mitä puhuin itelleni menin kysyyn sitä. Sanoin vaan että haluuko se tulla kahville joku päivä ja se vastas sitten suurinpiirtein näin: "voidaan mennä, mutta mulla on tää viikko kauheen kiireinen harrastuksen takia että jos löytyy aikaa jostai nii mennään." Joo, olin ilonen myöntävästä vastauksesta mut sitten mulle tuli tyhmä olo.. Mitä jos se sano ton kiireisyyden vaa tekosyyks koska on niin kiltti ettei uskalla sanoo suoraa että kiitos mutta ei kiitos? Mitä jos ootan sitä sen ilmotusta ihan turhaa pari viikkoo että koska pääsen kahvitteleen mun unelmien poikaystävän kanssa?
No, pari iltaa kestin hyvin puhumatta mitään, mutta sitten rupes ahdistaan. Aattelin että en haluu enää olla se jota kusetetaan, vaan otan vaan semmoset asiat vastaan mitä oikeesti ansaitten. Taas, pienellä kaverin tsemppauksella menin kysyyn siltä että sanoko se että on kiireitä koska tarkotti vai että ei viitti sanoo suoraa oikeeta syytä. Lisäsin vielä sen setin loppuun jotain että "kukaan ei oikeen koskaan sano mitään suoraa ja mulla on nyt ihan idiootti olo muttta ei voi mitään." Se sitten vastas kiltisti että ymmärtää kyllä ja tottakai ollaan menossa ens viikolla kun on aikaa.

Tunsin jotain helpotuksen, häpeen, nolouden, turhautumisen, ilon ja lämpimän tunteen ailahduksia koko viime yön. En oikeen tiiä mitä pitäis ajatella, en ees tiiä onko se tulossa kahville ihan kaveri pohjalla vai ei.. En tiiä mistään mitään. Toisaalta tykkään siitä etten tällä kertaa ookkaan ihan kaikesta perillä koska haluun aina olla tietonen pienimmistäki asioista, ja tää etten tiiä mitään mitä se ajattelee, viehättää mua ihan älyttömästi. Voi käydä niin että sattuu tosi pahasti tai sitten kaikki menee ihan mahtavasti. Only God knows..

Memories

Tulipa jännä olo. Mietin ekaa kertaa pitkää aikaa kaikkee mitä tehtii Valtterin kans. Kui puhuttii tulevaisuudesta, maattiin ilman vaatteita peiton alla sohvalla lähekkäi ja kui hyvältä se tuntu ja tutulta. Kui tuttu ja turvalline se aina oli mulle. Pystyin unohtaa kaiken, siis ihan kaiken ikävän sen vieressä. Suunniteltiin yhessä vähä juhannusta ja niitä kauniita kesä-öitä ku ajellaa autolla ympäri kaupunkia hiljasuudessa. Ei hälinää ympärillä, vaan me kaks. Heinäkuussa ois ollu muutama viikko niin, että se ois asunu sillo yksi mummonsa kämpässä ja suunniteltii et muutan sinne sillo siks ajaks. Se oli parasta mitä mulle oli tapahtunu pitkää aikaa. Ja on edellee. Vihaan sitä mun jokasella solulla koska se pysty jättää mut kaiken jälkee, ja samalla rakastan yli  kaiken. Tiiän, perseilyä vihata toista koska jätti, mut en voi sille mitää. Se vaa otti ja jätti mut yksin tähä paskan keskelle. Se tiesi et elin elämäni yhtä huonoimmista ajoista. Ja se jätti mut. Yksin.
Mun yks viisas kaveri sano, kun valitin et Valtterin miettimine sattuu saatanasti, että joka kertaa se isku tuntuu vähemmän ja vähemmän, kun aattelee useemmi ja useemmi. Jos välttelee aihetta ja yrittää unohtaa, ei koskaan käsittele asiaa ittensä kanssa, vaan sitten kun asia on käsiteltävä, nii se tuntuu 100 kertaa pahemmalta. Tottahan se on, mut kuinka helppoo on vaa olla sillee et sitä ihmistä ei koskaa ollu olemassa? Elää vaa sillee et ei muista enää sitä. Ja jos meinaa ajatella asiaa, nii keksii jotai muuta tekemistä. Kuinka helppoo se oikeesti on?! Mut väärä ratkasu. Se kostautuu myöhemmin ja tiiän sen. Mut ei se tietämine auta. Oon tehny tyhmiä asioita kun oon ollu heikoimmillani, ja kannan siitä nyt jälkee jota häpeen ja samalla haluisin et joku huomais ja tekis asialle jotai.
Auttakaa nyt joku jo.

Maybe i'll be whole again, someday

The feeling when I first met you, was wonderful

And the next time was even more wonderful

Then I started to like you, maybe more than anyone ever

It got deeper and deeper

I got lost in your eyes everytime I looked at them

And everytime I kissed you, it felt like heaven

Then I realized, I really loved you

I was so deep in love with you, that it made me blind

Love made me blind, blind for that truth

Truth, that you didn't love me back, not really

When you left me, I was confused

Like, "how he can leave me, if he really loves me?"

So, when the time flew, I knew it

You were my everything

You were the biggest star in my sky, The sun that shone everyday in my life

And you left me

That's the truth, you left me, it was your decision

Only thing I can do now, is move on

Get my pieces back together, find someone who will love me back

Before that, I just have to forget you

And that's killing me.

so it feels good at first

Eilen tuli hassu olo.. Tässä on nyt ollu pientä kriisintynkää Valtterin kanssa ja on tullu riideltyä aika paljon, ja olin eilis iltaa asti jotenki jo kerenny tottuu ajatuksee et se ei enää laita viestiä, ja että tää ei välttämättä selviä tästä.. Sitä enne olin iha romuna, itkin vähä väliä ja ajattelin et miten jaksan taas. No, Laura sai mut uskoo ja otin sitten sellasen asenteen et se asia selviää jos se on tarkotettu selviään. Jos meitä ei oo tarkotettu tähä nii en voi vastaa laittaa. No, eilen sitten lueskelin enkun sanoja kaikessa rauhassa, okei vitutuksen kanssa mut kumminkin, kunnes yhtäkkiä kännykkä tärisee. Aattelin eka et no kukas sielä nyt, pari perustekstaajaa tuli mielee mut sit ku avasin sen viestin ja huomasin et se oli Valtterilta..tajusin taas et miks rakastankaan sitä ihmistä. Seuraavassa sen viestissä se sano että sillä on ikävä. Tuntu ku uudestisyntyneeltä ja rupesin vaa kelaa päässä kaikkee mitä ollaa tehty yhessä ja mitä se on sanonu mulle. Sillon tajusin, että ei helvetti en kyllä päästä tästä ihmisestä irti. Tyydyn ehkä liian vähään, mut siinä on se joku, meinaan se että se rakastaa mua ja mää rakastan sitä.

Muutenkin, kun mietin että mistä meidän riidat on tullu, niin ei niissä oo mitää järkee ollu. Tai siis joo, oon kyllä valittanu sille itseasiassa ihan aiheesta, mutta ne ei oo mikään syy erota. Koska joillain oikeesti on hyviä syitä lopettaa suhde, ja käsitin et tää ei todellakaan oo sellanen. Me sovitaan muuten niin hyvin yhteen, nää sen ns. huonot puolet tuli vaan aika yllättäen esiin. Jos se rakastaa mua niinkun se sanoo, kaikki on hyvin. Muuta en pyydä. Joskus vaan sattuu käymään niin, että kun ensin saa kaiken, ja on vielä sen kaiken huumassa, ja sit kun se ei enää oo niin iso ja hieno juttu, niin tulee valitettua kauheesti ja vikistyä siitä et toine on kamala, muistamatta sen toisen hyviä puolia. Sanoin sille tossa lauantaina aika pahastikkin.. "Kaikki missä ihastuin suhu sillo on hävinny ihan kokonaa".. Nään sen nyt torstaina ja pyydän tätä varmaan ihan ensimmäisenä anteeks. Koska toi ei todellakaan oo totta, oon vaan niin impulsiivinen kun riitelen.

Tosiaan, kun eilen rupesin miettiin mitä kaikkee hyvää meillä on ollu.. nii, kyllä se hymy levis surkeesta tilanteesta huolimatta huulille. Jotenki kaikki siinä ihmisessä natsaa, haluun päästä sen viereen kokoajan ja nukahtaa sen viereen. Rakastan sitä, oikeesti.

a whole new world

Nyt tekee ihan helvetisti mieli avautua.

En tiiä oonko rakastunu. Rupesin tänää miettiin, että mistä tykkään poikaystävässä, sanotaan nyt vaikka Valtterissa. Aina ku meen sinne sen luo, nii aika juoksee ja sit mun pitää lähtee, mut sit ku en oo sielä vaa kotona tai koulussa tai Lauran kanssa, nii aika matelee. Sit ku meen sinne, ja nään sen, mun kehon läpäsee semmone lämmin tunne, joka saa mut hehkuu. Se rupee korjaan sen jotai bassojuttua, ja säätää jotai miljoonia johtoja joista en ymmärrä mitää, ja ku katon sen touhuja nii mua hymyilyttää. Se on välillä niin ärsyttävän itsevarma ku se tietää mistä tykkään ja kuinka paljo tykkään siitä, se hymyilyttää. Sillä on ärsyttävä tapa juomisee ja tupakoimisee, joudun hermoileen et mitä tapahtuu, ja se tuo siihe jotain vikaa, tykkään siitä. Se on putkiaivo eikä ymmärrä aina ku yritän sanoo jotain. Ku sanoin että tarviin sitä liikaa, vastaus oli "okei? en tajunnu".
Ku pääsen sen viereen, en haluu siitä koskaan pois. Meillä menee monta tuntia vaa siinä et maataan vierekkäi ja tunnustellaa toisiamme, ja sitte halutaan toisemme. Sen kanssa on parasta maata ilman vaatteita peiton alla ja sulkee silmät ja puhua unelmista. Sen kanssa on parasta suunnitella juhannusta, kesää, kaikkee yhteistä. Se nosti mut kolmannella kerralla ku nähtii nii syliin, ja sano että näin mää kannan sut sitte häiden jälkee kynnyksen yli, enkä pitäny sitä tyhmänä enkä ahdistunu ollenkaa. Se ei tajua laittaa mulle viestiä joka päivä eikä me ees jutella joka päivä, joka kieltämättä tuntuu vähän paskalta välillä, mut tiiän et se ei katoo mihinkään, se on vaan mies.
Se on helvetin hyvä sängyssä, ja se tekee itestään haluttavan ja se saa mulle semmosen olon että oon haluttava. Kun se ehdottaa, että meen kattoon sen isää joskus n. 3,5h junamatkan päähän toiseen kaupunkiin, mulle tulee vakaa ja varma olo. Se haluaa et nään ja tutustun sen porukoihin. Se ei häpee mua. Oon pari kertaa epäilly sen rehellisyyttä parissa asiassa, kunnes oon saanu pyytämättä tiettyjä todisteita asioista, niin ettei tarvii epäillä. Se asuu mummollansa, joka lähtee kesällä kuukaudeks toiseen kaupunkiin, ja kun se alotti lauseensa "Siis sillonku mummo lähtee sinne helsinkiin niin...." nii luulin et se lause jatkuis "mää ryyppään niin helvetisti" mut se jatkukin "sää niin muutat tänne sillon!". Epäilen sitä kokoajan ja kaiken aikaa turhasta, vaikkei tarttis, mut rupeen pikkuhiljaa uskoon siihen. Jep, taidan rakastaa sitä, ja kyllä, jo kuukauden tapailun jälkeen.

What I'm supposed to do when the best part of me was always you?

Kauheeta oikeesti, mite voi tuntee nii ristiriitasesti. Oon löytäny mun ihmisen, joka on mulle täydelline, ehkä jopa liian täydelline.. Aina ku en oo sen seurassa, vatsaan sattuu ja hengitys vaikeutuu. Elän jotai puoli elämää sillonku en nää sitä. Sitte kun nään sen, niin aika juoksee maailmanennätyksiä ja sit pitää taas lähtee.. Miks? Siis voisin melkein jopa sanoo et rakastan sitä. Viikonloppuna meinasin pilata kaiken mun epäluuloilla. Riideltii ekaa kertaa ja se jopa kysy, että pitäiskö lopettaa.. Kun se sano sen, en meinannu saada happee. Tää on ihan sairasta, mite oon yhtäkkiä näin kauheen omistushalunen ja haluun vaan sen enkä haluu et kukaa muu on sen kanssa.. Sairasta! Nytki ahdistaa aivan saatanan paljon enkä tiiä mite kestän keskiviikkoon, saati sitte pääsiäislomaa ku joudun oleen mökillä to-ma.. Toisaalta pelkään et se löytää jonku varmemman ja paremman ihmisen jostai nurkan takaa, mut sit pelkään sitä et näillä peloilla ajan sen kauas pois. Vitun pelot, miksen voi olla rauhassa onnelline?! Oon koko pienen ikäni halveksinu ihmisiä, jotka hylkää kaiken muun sen jälkeen, kun on ruvennu seurusteleen, ja nyt oon ite siihen valmis vaikka heti, jossei parhaan kaverin masennus estäis mua. En kestäis jättää sitä yksin, en haluu et se on yksin. Ja sitte samaan aikaan ku oon sen kanssa nii haluisin vaan tän yhen ihmisen viereen.. Tunnen itteni ihan totaaliseks mulkuks, koska tää on niin vastaan kaikkee mitä oon aina ajatellu! Mun ensimmäine elämän perjaate on se, että ystävää ei jätetä vaikka mikä ois, mutta nyt ihan rehellisesti jos mun poikaystävä vietäis multa ja jäljelle jäis vaan paras kaveri, niin ei tulis yhtää mitää. En eläis enää ees sitä puolielämää vaan oisin ihan syvällä helvetissä..

Is this the thing called love?

Apua. Miten joku voikaa tuntuu näin hyvältä? Miljoonien pettymyksien jälkeen yhtäkkiä muka sit osaisinki tuntee jotai näi ihanaa? Ei vituta mikään ja haluun vaan koko ajan sen yhen viereen. Millon mustaki tuli tälläne, apua. Kai tääkin oli se mitä tarvittin että ymmärrän mite kaunis maailma voi olla.

And everything you had got destroyed

I was there when you needed me, but now when i need you, you don't give a shit, so thanks a lot 

Sometimes you can't control it

Kaikki ei näköjää oo mun hallinnassa. Tuntuu et sekoon. Haluisin jotenki vaan pois, kauas pois ettei tarvis enää pyöriä tässä samassa paskassa arjessa, oravanpyörässä, samallaiset viikot ja samat raadot joka päivä ilman päämäärää. En osaa enää välittää ja se pelottaa mua. Muut seurustelee ympärillä onnellisena, ite vaa oon. Mua ei kiinnosta mikään, en pysty välittää kenestäkää nii paljoo et voisin puhua mistä vaa. En pysty luottaa, kaikki on vuorotellen hienolla menestyksellä pettäny mun luottamuksen. Jokanen ihminen on satuttanu.
Miks? Mitä oon tehny et ansaitten tän? Oonko jotenki oikeesti niin paska ihminen et ansaitten näin hirveen olon? Tää olo oikeestaa ei oo se hirvein asia, vaan se, että mikään ei vaan yksinkertasesti tunnu yhtään miltään ja se pelottaa. Pelottaa et huomine on se viimene päivä ku enää jaksan tätä.

Why it feels so wrong?

Näin tänään taas parhaan kaverin, kutsun sitä nyt vaikka Lauraksi kun en aina jaksa puhua parhaasta kaverista. Tuli kauheen outo olo, kun näin sen vähä alle viikko sitte viimeks, ja se on nähny sen uutta poikaystävää sanotaan nyt vaikka Eetua melkeempä joka päivä.. Muutenkin se puhu Eetusta kokoajan, en tiiä miks se ärsyttää mua niin paljon. On toki hienoo että Laura ei oo enään masentunut vaan onnellinen ja näin. Meillä ei vaan tunnu olevan enään mitään tavallaan yhteistä kun sillä on niiiiin ihanaa ja loisteliasta elämää, ja jos alotan kertoon et vituttaa joku asia niin tulee sellasta että "joo no mulla se asia on kummiski näi ja näi paljon pahemmin". Se hoki mulle koko viime syksyn kun yritin auttaa sitä parhaani mukaan että en voi ymmärtää ja sillä on paljo pahemmin asiat ja miks mää muka ymmärtäisin.. Ei se ikinä pysähtyny hetkeks kuunteleen mua ja mun perusteluja et miks oon niin masentunut.

Ei mulla oikeestaan mikään oo Lauran poikaystävääkään vastaan, se on ihan mukava poika koska tunnen sen jotenkuten. Jotenkin vaan se, että kun näin sen tänään ja Eetu tuli hakeen sen meiltä autollansa niin rupes ärsyttään, koska se ei voinu ees sitä yhtä kokonaista päivää keskittää ajatuksensa tasan ja vaan muhun, vaan piti tekstata sille mun läsnäollessa ja heti ku tilaisuus tuli nii häipyä taas sen mukaan. Joo tiiän sen, että alku on aina tällästä, mut silti se ärsyttää. Kun viimeks virallisesti olin parisuhteessa, niin Laura rupes kauheesti siitä sitte valittaan että en muka enää sitä näkis vaikka se ei pitäny paikkaansa, ja nyt tavallaan ymmärrän sitä. Koska jotenki se, että oon 3 vuotta ollu sen elämässä enemmän tai vähemmän se 1. asia nii nyt kun en enää oo nii tulee vähän semmone hylätty olo.

Rupesin tässä kans miettiin, kun mulla siis on sellanen pieni sitoutumis kammo. Mun yksi ex poikaystävä oli maailman ahdistavin ihminen, ja se sai mut uskoon semmosiin asioihin mitkä sai mut masentuun entistä enemmän. Se istutti mun päähän semmosen ajatuksen, että en tuu ikinä oleen mitään ilman sitä. Että kukaan ei välitä musta paitsi se, ellei joku kuolis mun puolesta. Onneks tajusin ajoissa jättää sen, että en masennu ihan totaalisesti.. Kuitenkin se vaikuttaa mun elämään, koska se sai mut uskoo siihen, että esimerkiks mun about 10 vuotta vanha kaveri nimeltään vaikka Siiri, ei välitä musta ollenkaan. Tai että Laura ei välittäisi. Ja kaikki nää uudet poikaystävät sun muut saa sen ajatuksen oikee räjähtään mun päänsisässä.. Sen takia, en osaa enää ketään päästää niin lähelle, tunne tasolla siis. Se ihminen tiesi musta kaiken, niin kaiken et se ahdisti. Päästin sen niin mun sisään et sillä oli täys vaikutusvalta muhun. Nyt sitten tässä muutamia viikkoja takaperin, olin ihastunut vähän yhteen poikaan, jonka kanssa sitten tuli juttua, mutta lopetin sen heti alkuunsa koska en vaan kestänyt sitä että joku pääsis mun lähelle.

Sitten toisaalta, kun katon Lauran onnee, kaipaan seurustelua tosi paljon. Haluisin sen tunteen kun joku silittää sun hiuksia ja saa sut tuntee ainutlaatuseks. Joku ihminen, joka ei lässytä liikaa vaan pitää kiinnostusta yllä pienellä vaikeesti tavoteltavalla taktiikalla. Ettei se olis ihan iisi nakki, joutuisin vähä arvaileen ja tekeen töitä sen ihmisen eteen. Mut sitten samalla tietäisin kokoajan, et se tykkää musta. En haluu puhua rakastamisesta, en meinaan oo varma että osaanko ees rakastaa ketään rehellisesti. Siis tottakai osaan ystäviä ja perhettä rakastaa koko sydämestäni, mutta sitten se toinen rakkaus mitä tuntee vaan yhtä ihmistä kohtaan. Ehkä se mun ensirakkaus sit vei mun uskon rakkauteen, ehkä sen ihmisen takia oon näin onneton? Kuka tietää, en ainakaan mää.

Joka tapauksessa, tekisin edelleen mitä vaan saadakseni sen ihmisen itelleni. En kai oo vieläkään tajunnu silleen kokonaan, että oikeesti menetin sen. Ei kai sitä koskaan voi tajuta kokonaan..

Running away from happiness

Oon miettinyt, että mikä siinä on että ihmiset masentuu nii kamalasti? Mikä siinä on, että ei luoteta ihmisiin ja moni ajaa vain omaa etua eikä aidosti tee mitään pelkästään toisen takia? Miksi ihmiset sulkeutuvat eivätkä esim. nuoret pysty meneen koulukuraattorin puheille tai kertoa vanhemmilleen ja hakea heidän kanssaan yhdessä apua? Ajatteleeko kaikki että "ei se vaan voi ymmärtää mua" tai "ei siitä kumminkaan tuu mitään" tai "mitä joku koulukuraattori mistää ymmärtää tai tietää mitää" tms?

Mun kohdalla masennusta ei oikeasti ole millään ihme testeillä todettu, mutta oon netistä lukenut kaikennäköistä ja kuunnellut terveystiedontunneilla, ja on tullut todettua että mulla on aika vahvakin masennus. Oon tosi hyvä peittään sen, kukaan ei oikeasti tajuais mitään jos en ikinä sanois mitään. Oon kai oppinu valehteleen ihan ala-asteelta lähtien että "joo kaikki on hyvin, joo hyvää kuuluu" ja näin. Mua on koulukiusattu ihan ala-asteelta lähtien enemmän tai vähemmän, ja uskon että se on vaikuttanut asiaan paljon. Kiusaustahan on siis niin monta erilaista, ja mun kohdalla se on ehkä enemmän sitä sanallista kiusausta. Tiedän, että jos moni kuulis että pahotan niistä ns. "heitoista" oikeesti mieleni, niin ne sanois vaan että ei sitä tosissaan kannata ottaa, mitä sä nyt hermoot ja älä ny viitti. Mutta oikeesti, jos niitä heittoja on kuullut 3-luokalta lähtien ihan tähän hetkeen asti, niin kyllä se vähän itseluottamukseen kolahtaa, varsinkin kun oon muutenkin heikko ihminen.

Kiusausta on tosiaan erilaista, voi olla fyysistä väkivaltaa, syrjimistä ja sit just sitä pientä vittuilua yms. Ihmiset aina sanoo mulle jos oon vähänkään alottanu että mulla on paha olla koulussa, että "älä ny, sun henkee ei kuitenkaa uhata". Joo, ei ehkä uhata mut jos miettii, että on oikeasti kuunnellu sitä vittuilua about 7 vuotta, ja siinä sen vittuilun yhteydessä sulla menee välit muutamaan todella läheiseen ihmiseen, niin eikö se muka tunnu? Joudut miettimään viis kertaa että mitä laitat päälles ennen kun lähet kouluun, ettei sua katota pitkään. Joudut miettiin viis kertaa että haluatko ees lähtee koko kouluun.

Mulla on tosiaan ollu mun läheisten ystävien kanssa pienestä pitäen erilaisia riitoja. En oo aina sopinu siihen yleiseen muottiin ihan siis sillon ala-asteellakaan, joten mun parhaat ystävät on tavallaan yrittänyt muuttaa mua niitten kaltasikseen. Joo tiiän, että lapsena se ei oo niin iso juttu, mutta oon saanu huomata et kyllä se vaikuttaa mun tän hetkiseen elämään. Mulla oli monia riitoja lapsena mun kavereitten kanssa, joittenka kans olin koulussa, vapaa-ajalla, harrastuksissa ynnämuissa. Olin tavallaan aina se siinä kolmen porukassa, joka jäi ulkopuolelle kun piti tehdä paritöitä. Olin aina se, joka jäi ilman paria jalkapalloharjoitusten syöttöharjottelussa. Ylä-asteelle päästyäni elämä aina vaan koveni, kun isot 9-luokkalaiset aina sorsi pieniä. Seiskaluokalla en joutunu kokeen mitenkään erityisen inhottavaa kohtelua, mutta se paheni..

Tutustuin ylä-asteella mun tän hetkiseen parhaaseen ystävään. Seiskaluokalla me ei oltu vielä niin hirveen hyviä parhaita ystäviä, mutta kavereita oltiin kumminkin. Kasilla me löydettiin tavallaan toisemme, ja meistä tuli kamalia.. Meille tuli tavallaan se "teinivaihe" elämässä, legginssit ja nahkatakit ja toppi perseen päällä ja hirveesti meikkiä. Oltiin ns. samiksia, paita ja peppu, vapaa-ajalla yhessä ja koulussa yhessä ja kaikkialla. Se oli jo entuudestaan tiedetty juttu, että mun parhaalla kaverilla oli huono itseluottamus sen lapsuuden kokemuksien takia yms. Se löysi sitten uuden tavan purkaa pahaa oloo, vittuilemailla muille. Käveltiin käytävällä niin se katsoi jokaista vastaantulijaa ylhäältä alas ja sano "voi vittu kato mitkä housut" tjms. Aluks nauroin vaan mukana että joo niinpä hehe, mut sitte lähin siihe mukaan. Olin aina tosi heikko ja muiden johdateltavissa ja määräiltävänä. Vittuiltiin siis kaikille hyvällä omatunnolla ja saatiin siitä tietynlainen hyvänolontunne itellemme. Mentiin sitten ihan siihen pisteeseen asti, että melkeempä koko koulu vihas meitä, meillä oli paska maine mentiin minne mentiin ja se pilkka rupes osuun meidän omaan nilkkaan. Rupes tuleen yhteishaut, olin luokan huonoin ja paraskaveri loisti yli 8 keskiarvolla. Tajusin, että en mä tuu pääseen mihinkään..

Jouduin sitten samaan kouluun 10-luokalle, missä mun maine oli huono, mua vihattiin ja vihasin muita. Mun asenne oli sinä kesänä tosi huono kun tajusin et joudun kohtaan ihan yksin ne ihmiset ilman mun parasta kaveria. Tiesin et ite omalla asenteella oon sen vihan ansainnu päälleni. Kaduin ja kadun edelleen mun ylä-aste toimintaa, koska se paska mitä sain niiltä ihmisiltä takasi veti mut tosi alas. Oon siis 9 luokan jälkeen yrittäny olla parempi ihminen, ja oon muuttunu siltä ajalta tosi paljon.

Nykyään siis mulla ei oo kamalasti kavereita, tai oikeastaan kavereita on mutta ei ystäviä. Pari läheistä ja hyvää ystävää, ja mua pelottaa vähän että mitä tulee tapahtuun koska oon niin loppu että en jaksa yhtään pitää yhteyttä niihin, ei silleen kyllä mua kiinnostais, mutta en vaan jaksa. Koska mun elämä on lähinnä sitä että meen kouluihin, tuun kotiin, meen reeneihin, tuun kotiin ja teen läksyt ja meen nukkuun. Rakastan mun läheisiä ja esimerkiks ilman mun parasta kaveria en enää olis täälä, mutta oon kai jotenki tullu siihen pisteeseen etten vaan enää pysty mihinkään, kun keskityn pitään itteni hengissä. Oon nyt viimesen vuoden aikana kuunnellu mun ystävien huolia, auttanu niin paljon kun mahdollista ja uhrannui itteni täysin, ja nyt kun ne ite on onnellisia nii romahdan ite sitten ihan kohta. Ja jostain syystä nyt kun paraskaveri rupes seurusteleen, niin koen jotenkin että en enää oo se nro 1 sen elämässä vaan jään tavallaan taakse, mikä ei todellakaa pidä paikkaansa, mutta mua pelottaa se ajatus niin paljon että rupeen kohta uskoon siihe.. Ja aina ku ajattelen sitä mahdollisuutta, ahdistun tosipaljon ja meinaan tulla hulluks..

En nyt enempää tänään kirjottele, pääsin vaan jotenki vauhtiin ja tää tuntuu nii hyvältä kirjottaa vaan ajatuksia tavallaan ei kellekkään.

alotuspostaus

Mun tarkotuksena on tässä blogissa kirjoitella sillon tällön ja kun siltä tuntuu ja haluun päästä purkaan tunteet johonkin. En mitään esittelyä itestäni tähän tee koska tosiaan haluan pysyä anonyyminä tietyistä syistä. En siis todellakaan hae tähän mitään miljoonaa lukijaa, blogi vaan tuntuu olevan ainoa paikka missä voin kirjoittaa mitä ikinä haluan eikä kukaan tuu arvosteleen.
Sen verran voin ittestäni kertoo että oon tosiaan 16-vuotias, ihan kaikenpuolin tavallinen tyttö jolla sattuu oleen suoraan sanottuna helvetin vaikee elämä ja tosi masentunut olo pienistä asioista, joista haluun siis purkautua välillä tänne koska muualla en sitä voi tehdä. Kuvia tuun käyttään vaan weheartit.com sivulta, koska sielä on niin hyviä kuvia jotka välillä kertoo mun tuntemuksista niin hyvin.